BEB03777-B4B2-43AD-BB71-977519E912D5

Ihmisyys on Tekopyhää.

 

Ihmisyys on Tekopyhää, mut se on ihan ok.

 

Olen purkanut vihaani viimeiset viikot, turvallisesti ja varmasti. Se on tuntunut niin rajulta, mutta myös jopa orgastisen pehmeältä ja ihanalta!  Jonain päivinä olen antanut vihan tulla ulos täysillä, jonain päivinä olen suunnannut sitä johonkin hyvään tekemiseen, kuten esimerkiksi siivoamiseen tai johonkin muuhun urheiluun, kuin hyötyliikuntaan – kumpikaan kun eivät kuulu mun lempi harrastuksiini, enkä myöskään ole halunnut loukata kanssa eläjiäni- he kun eivät ole vihani lähde, eivätkä siis myöskään tule olemaan sen kohde.

 

Hevimetalli ja viharokki ovat näinä päivinä olleet korvilleni kuin kauneimpia balladeja tai liikuttavampia funk klassikoita! Se on ollut mahtavaa vaihtelua, kuunnella taas teini-iän lemppareita täysillä- ilman että kukaan valittaa voluumeista tai musiikki genrestä! 😀

 

Vaikka rakastankin itseäni, elämää, sen eläjiä ja maailmaa, olen lapsesta asti leikitellyt ajatuksella, että mitä jos Ihmisyys kaikessa kauneudessaan, olisikin enemmän tekopyhää näytelmää, kuin sielukasta tanssia…? Nyt olen päässyt sen hoodeille, vaikka en ehkä vielä juurille; niin sanoisin ehdottomasti Kyllä!! Ihmisyys on tekopyhää, mutta pahimmillaan se on kuitenkin egopyhää – Valehtelua, salailua ja syyttelyä. Naamio päällä kulkemista ja tekokukkien hoitamista.

 

Olen tajunnut tämän nyt viime aikoina todella. Joka päivä, olen huomannut sanovani vähintään kerran : People are shit, so if i´m a human too, i must be shitty too, no matter what i do…. Sanoessani näin, olen samaan aikaan huomannut olevani innostunut, mutta myös hämmentynyt. Haluanko nyt muka todella antaa tälläistä palutetta, kun maailmamme on tässä tilanteessa…? Kyllä, koska siltä minusta on tuntunut ja olen vain turruttanut sitä tunnetta. Nyt en vain enää jaksa! 

Parhaiten olen päässyt sen tunteen kanssa juttusille, tokaisemalla psyykkeeni kerrosten olevan kaikissa erikoisuuksissaan mielenkiintoisia ja tervetulleita!! <3 Täydellisen rakastettuja, sillä ne kumpuavat Rakkaudesta. Tarkemmin sanottuna, Rakkaudesta aitoon ja jopa raastavaan rehellisyyteen.

 

Olen jo suht pitkään tuntenut olevani rehellisyyden, vastuullisuuden ja rakkauden polun kulkija. Olen kiltti, mutta olen oppinut myös vetämään rajat sen eteen, mitä en halua.

 

Haluaisin nähdä maailman, jossa minä olisin se heikoin lenkki ja suurin ihmisroska- Se on sydämeni salaisuuksien suurin fantasiani, Se on minun maailmanlaajuinen orgasmini.

 

Kerron esimerkin, ispiroituen tämänaamuisesta keskustelusta ystävän kanssa: kun HÄN on ollut Jollekin täysi paska, Joku on nyt sit hieman suuttunut ja antanut pari valittua sanaa, voi olla, että jopa pientä näpäytystä poskeen, tai paljon paremmassa tapauksessa, rikkonut vaan HÄNEN tavaroita luiden ja sydämen sijaan, kuten autoa, puhelimen, tv:n tms….  Ihan vaan siksi, että HÄNEN käytöksensä, on saanut tämän ihmisen täysin tunteistaan sekaisin ja kun nyt tämä toinen, vihdoinkin, joissain tapauksissa, jopa vuosien huuleen puremisen jälkeen, näyttää todelliset tunteensa, niin HÄN kehtaa vielä länkyttää, kun tämä toinen meni rikkomaan HÄNEN tavaransa…. Mitä ihmettä!?

 

Eikö edes silloin ihminen ota vastuuta, kun saa itse turpaansa?! “No tulin lyödyksi”… Mutta varmaa on myös se, että jokuhan sen aiheutti… niimpä!!? Mutta KUKAKUMMA MUKA?

Uskon kyllä tälläsissä tapauksissa, kun vieläkin pelkästään toista kehdataan syyttää, ei usein vain ole sattunut tarpeeksi, koska tiedän, että kunnolla turpaan saaminen, niin henkisesti kuin fyysisestikin, ovat suurimpia realismin, sekä aidon rentoutumisen ilmenemismuotoja.

 

Alkavatko sodat ja kaikki riidat muka sinustakin vasta sitten, kun toinen lyö takaisin?!

 

Onko muka pyhää, olettaa että voi pommittaa toista vittumaisilla jutuilla niin paljon kun haluaa, ja kun toisen mitta vihdoin on täysin ja tämä hieman heilahtaa ja kurkkuaan kröhistää, niin tämä lähes viaton, tällä hetkellä hyökkäys asemassa, oleva, nurkkaan ahdettu, puolustautujako silloin muka oikeasti on se syypää ja riidan aiheuttaja vai??!!! MITÄ HELVETTIÄ!!!!

 

Ei se missään muussakaan maailmassa noin mene!! Ei varmasti muilla plaanetoillakaan!! <3 Jokainen eläin, jopa pienen pieni hiiri, hyökkää varmasti käärmeen kimppuun jos sillä on luonnetta ja sen henki on uhattuna. Eiväthän esimerkiksi leijonatkaan aina saa saalista kiinni, ja siihen on varmasti osasyynä se, että ne juoksevat aterian perässä, mutta niiden ateria pakenee henkensä edestä…. <3

 

Ja jos me ihmiset olemme muka viisain laji, niin miksi ihmeessä, me käyttäydymme tyhmimmin ja epäaidoiten…?!! <3

Jostain välähti mieleen, että jonkun mielestä, voi tuntua ehkä jopa hieman ylimieliseltä sanoa näin…. !!??

 

 

Että onko todella vaikka perheväkivaltaa kokevien lasten vika todella se, että heitä pahoinpidellään, vanhempiensa toimesta.. Minä sanon, että EI!!, ei koskaan, pelkästään lasten vikaa ole perheväkivallan todistaminen. Suurimmaksi osaksi, se on niiden vanhempien vika, jos se he kohtelevat yhtään ketään huonosti, tai eivät osaa kohdata ja purkaa omaa vihaansa ja epätoivoaan terveellisellä tavalla.

 

Se on esimerkiksi pienten lasten kohdalla, äidin vastuulla lähteä meneen, jos puoliso pahoinpitelee… Tai se on pienten lasten kohdalla isän vastuulla, ottaa lapset mukaansa ja kehittää ratkaisu, jos äiti vaikka käyttää päihteitä liikaa. Se on perheen ja ystävien vastuulla, ottaa koppi ja nakki vastaan mahdollisuudesta näyttää rakkauttaan perheenjäsenilleen, jos he pelkästään todella näkevät, että jollain on niin huono tila / olo.

Uskon, että vasta sitten kun itsestä tuntuu, että on tehnyt kaikkensa, niin silloin aikaisintaan, on mielestäni aika lopettaa yrittäminen, muttei koskaan kuitenkaan välittämästä. Kun välinpitämättömyys saapuu sydämeen, usein jopa raastavan vihan seuraajana, on rakkaus tällöin, todistettavasti, muuttanut jo ulos. Joskus Rakkaus ottaa sateenvarjon ja lapion mukaan, ja alkaa samantien rakentaa uutta taloa, uudelle ja raikkaammalle sielun pohjalle.

 

Se on soturillista, kaunista ja sellainen asia, jota minä eniten ihmisissä arvostan! <3

 

Tai onko se minun vikani, jos joku haluaa olla minun kanssani, mutta minä en ole kiinnostunut hänestä…? Enhän minäkään syytä muita ihmisiä jos minä en ole tarpeeksi mielenkiintoinen heidän mielestään. Minä kehitän silloin itseäni, vaikka sitten niin paljon, että olen täysin täynnä itseäni, valmis valumaan yli laitojen, niinkuin jäätelötottero kuumia huulia vasten helteisenä kesäpäivän, enkä sitten enää tarvitse ketään minua täyttämään, vaan voin vaan räjäyttää rakkautta ja valoa ilmoille aina kun vaan näen ihmisiä, tai ihan vaikka bajamajassa ollessani, tajuten helpotuksen jumallallisen kosketuksen, kun vaiheilu, pinnistely ja vastustelu voi loppua ja saa jäädä taakseni…. Kaiken tämän tehden, ihan vain silkasta ilosta, saaden suurinta tyydytystä vain siitä, että saan antaa itseäni pois ja nähdä ihmisten nauttivan samalla.? Mikä on intentioni elämään? Onko se aitous, rakkaus ja ilo, vai onko se puutteellisuus, riippuvaisuus ja pelko?

 

Jos sanon, että kaikki ansaitsevat ymmärrystä ja rakkautta, ja todella todella luulen olevani sitä mieltä, että sitä syvällä syvällä tarkoitan, niin enkö kuitenkin ole jossainmäärin tekopyhä silloin, kun, jos joku kiusaa koiriani tai lapsia, vihastun tälle ja mietin mielessäni henkilöä kusipäänä, ollen mikä hetki vain valmiina toimenpiteisiin, jos tilanne vaatii toimenpiteitä? Olen toki rakkaudesta virittäytynyt huolehtija, mutta enkö osaltani ole myös pelkäävä ja hieman suuttunut tuomitsija..?

 

Enkö ole silloin muka tekopyhä, jos sanon että Uskon Luojan suunnitelmaan sekä Rakkaudelliseen ratkaisuun, mutta silti saatan sanoa, että ihmisten lisääntymistä pitäisi jollain tapaa seurata ja rajoittaa, sillä on vihastuttavan surullista nähdä, ajattelemattomat, vastuuttomimmat, että usein myös henkisesti köyhimmät henkilöt, tuntuvat lisääntyvän melko isolla volyymillä “rikkaisiin” nähden…?

 

Onko se pyhää, jos tuttavani, jonka sydämen olen todella tuntenut lyövän avoimena omaani vasten ja hänestä olen välittänyt, on tappanut jonkun, tämän yhteiskunnan ja sielun traumojen aiheuttamana, kärsinyt valtion ja Jumalan määräämän rangaistuksen, mutta nyt en enää uskallakkaan tai halua häntä nähdä, koska hänhän on murhaaja? (Hän on tehnyt todella ison ja pahan virheen!! oh ouuu!!! Kukaanhan ei ole täydellinen… oh ouuu!! )

 

Entä onko se pyhää tuomita toista siitä, että hän on tehnyt jotain asiaa, jota minä en ainakaan vielä voi hyväksyä, koska en ole ollut samanlaisessa tilanteessa, ja yhtä kovassa paineessa? (kuten lasten pahoinpitelyä, tai perheen ja koirien hylkäämistä, Kesäkissat yms.)

 

Onko se pyhää, että tykkään siisteydestä, mutten kuitenkaan aina jaksa pysähtyä keräämään näkemiäni roskia? Onko se pyhää, että en hyväksy itselleni valehtelua, mutta silti mieluummin valehtelen ihmisille kuin pahoitan heidän mielensä, useimmiten tosin vain silloin, jos he eivät pysty rakastamaan minua omana itsenäni….Tähän olen eniten törmännyt silloin, kun vanhempani eivät aina hyväksyneet tekojani tai seuraani, tai joidenkin ystävieni puolisot eivät ole hyväksyneet minua, ja olemme joutuneet tapaamaan salaa… Lähes kaikki tälläiset suhteet, ovat kuitenkin jo tänä päivänä vapauttaneet vangitut ystäväni.

 

Onko minun sallittua sanoa, että Armahda heitä, jotka ovat vahingoittaneet sinua eniten, koska he sitä eniten kaipaavat, jos en hyväksy sielusiskoni alistaja raiskaaja henkeä huokuvaa aviomiestä, vihaten sitä, ettei tää laatumimmi nää mitä hänen omassa elämässään tapahtuu? Tottakai se on sallittua, mutta se on tekopyhää, joten siksi olen pyyhkinyt sen useista teksteistäni, koska vain minä voin pitää omista standardeistani kiinni ja haluan elää rehellistä ja (joskus jopa raastavan) kaunista elämää. Vaikka se sitten joskus jostain muusta voisikin olla tekopyhää. Mielestäni on kuitenkin saatanan pyhää, voida myöntää olevansa tekopyhä. <3 Edes joskus, edes himpun verran. <3 Se joka ei myönnä sitä, uskoakseni valehtelee, vähintään itselleen. <3

 

Ihminen on Jumalan kuva ja tämän Rakkaudesta syntynyt lapsi. Jumala kuitenkin rakastaa meitä niin paljon, että antaa meille aina täydellisen päätösvallan omasta elämästämme, ajatuksistamme ja tunteistamme. Me olemme todella niin vapaita ja rakastettuja, että saamme valita kahleet, väkivallan, pelon ja ymmärtämättömyydenkin ja silti olemme täydellisen rakastettuja Jumalallisuuden silmissä, Äiti Maailman silmissä, sekä aitojen ystäviemme sydämissä. Ikuisesti, nyt ja iankaikkisesti. Haluan täten myös uskoa siihen, että jokainen sielu valitsee itselleen parhaan mahdollisen perheen, ympäristön ja aikakauden, jotta tämä voisi kasvaa siihen täyteen kukoistukseensa, johon Universumi, elämä, Jumala ja vastoinkäymisemme meitä jokaista johdattavat. Vaikka se ei tuntuisi reilulta. 

 

Rakkaudella tämmönen pieni söpö ja ihan peruspaska ihmisroska, joka vaan tekee joka päivä parhaansa, pysyäkseen Rakkaudessa, jopa aivan täysin ilman minkäänlaista muutosta! <3 🙂

 

pari eniten soitetuista ballaadeistani viime viikolta! 😉 <3 Rakastan näit sanoja! <3

 

 

Tags: No tags

Comments are closed.