ordinary

Elämä on Juhla- niin syntymä ja kuolemakin.

 

Tiedätkö sen elämän suurimman ihmeen, kun näet tai koet syntymän?… Kuinka kaunista se onkaan. Ei pelkästään lapsen syntymä vaan kaikki!

Ideoiden ja unelmien syntyminen todeksi, keväällä uusien sirkkalehtien pilkistys maan uumenista, kuin myös sadonkorjuu syksyllä.

Kuinka kaunista on katsoa kuinka syntyy kaunis maalaus tai säväyttävä laulu, kuinka kaunista onkaan jokaisen aamun ensivalon pilkahdus, pimeimmän ja kylmimmän hetken jälkeen….

Kuinka ihanaa on avata silmänsä ja tajuta että uusi päivä ja hetki on syntynyt…. jokainen hengähdys, jokainen silmänräpäytys, ja hymyn ilahdus…. Niin… Siinä on sitä todellista arjen taikaa, ai että kun on ihanaa….

 

Jos sitä ei ole helppoa tuntea maanantaina, saatat olla hyvinkin jopa väärässä paikassa…. <3

 

Mutta tiedät myös varmaan ne tunteet kun joku rakas kuolee? Lähtee toiselle puolelle? Kuinka kurjalta se voikin joskus tuntua… kuin osa sinua katoaisi tai elämältä katoaisi pohja… Tuska huutaa, lähinnä että miksi? Miksi juuri nyt, vaikka kaikki me tiedämme, että jossain vaiheessa kaikki me lähdemme.

Kukaan ei ole koskaan selvinnyt hengissä elämästä ennenkään ja se on hyvä niin. Hirvee tungoshan täällä ois, jos ei ois luonnollista vaihtelua jengin kesken…. Tieteen kuvalehden mukaan ihmisiä syntyy 4,2 ja kuolee 1,8 joka sekuntti!!! (en ole varma tästä kyllä…)

 

Miksi ihmeessä tänään olisi jotenkin huonompi päivä elää, syntyä ja kuolla, kuin eilen tai huomennakaan…? Kuolema tuntuu olevan yhtä yllättävä tilanne meille, kuin se eka aamu, kun niitä nastarenkaita tarvittais…. Talvi tulee joka vuosi, ja kuolema syleilee meistä varmasti jokaista.

 

Mut ootko huomannut, että usein yksilö suree vain läheisiään…? Maailmassa kuolee joka päivä järkyttävä määrä ihmisiä; niin lapsia, aikuisia, vanhuksia, eläimiä kuin kasvejakin… jopa sukupuuttoon saakka, eikä ketään kiinnosta juurikaan, paitsi sitten kun se oma kullannuppu lähtee….. uskomatonta. Mikä ihme meitä vaivaa?! … Ihan kuin kaikki eivät olisi,  joka ikinen elämän juhlassa tanssiva sielu, yhtä arvokas kuin sinä, minä ja hän…

 

Kai se on osa ihmisenä oloa…? – olla sokea totuudelle ja olla kierosti kietoutuneena vain oikeastaan itseensä, vaikka olisi kuinka yhteydessä kaiken kanssa ja näkisi kauemmas kuin sinne, minne oma napa näkyy…. niin silti, meitä eniten koskettaa oikeasti vain henkilökohtaisuudet…..

 

Milloin olet viimeksi tuntenut aitoa myötätuntoa jokaista perheenjäsentäsi kohtaan, erityisesti niitä hieman hankalampia, tai esimerkiksi israelilaisia sotilaita kohtaan, jotka vaarantavat henkensä joka päivä valheiden takia ja joiden joukossa on aina jonkun isä, paras ystävä, veli, serkku, rakastaja, poika, setä tai eno?

Milloin olet sydämessäsi viimeksi pyytänyt afrikkalaisten kansanmurhien, sala metsästyksien tai joukko raiskausten uhreille ja heidän perheilleen siunauksia ja rauhaa, tai milloin viimeksi olet pyytänyt tai itse lahjoittanut anteeksi antoa pedofiileille, pettäville ystäville tai vaikka eläinrääkkääjille?

 

Tänään? eilen? viime viikolla vaiko kenties koskaan!!!?? Kuinka hyvin pystyt näkemään heidän persoonallisuuksiensa ja tekojensa taakse, jotka loppujen lopuksi ovat täynnä epätoivoa, surua, hämmennystä, valheita, tuskaa, yksinäisyyttä, tai kenties jotain paljon muuta…?

 

Kuinka hyvin tunnet itsesi ja kuinka rehellisesti uskallat peilata itseäsi ulkomaailmasta?!….. Ketä me olemme kukaan yhtään ketään tuomitsemaan… ja silti teemme niin… Jokainen joskus….

 

On niin saatanan nättiä puhua aidosta rauhasta, mutta kuinka moni on oikeasti valmis tekemään sen mitä se vaatii, sillä tiedäthänhän, että ennenkuin rakastamme murhaajaa, raiskaajaa tai alistajaa niinkuin hänen uhriaan, ei mikään tässä maailmassa oikeasti muutu.

Kauneutta on helppo rakastaa, mutta se, kuka osaa ja uskaltaa rakastaa heitä, jotka kaikki muut hylkäävät, alkaa olla lähellä jotain edes mainittavan arvoista…. Missä on se rakkaus, jota me kaikki kaipaamme? Oletko itse valmis antamaan sitä?

 

Siunattuja olemme me, joilla on elämässään heitä, jotka hyväksyvät ehdoitta, ja heitä, jotka voivat iloita muidenkin saamasta rakkaudesta, eivätkä vain omastaan. He, jotka jakavat toisen kuorman ja antavat itsestään vain parastaan, ovat aitoja elämän timantteja.

Siunattuja ovat he, jotka tietävät että toisten siunaukset, eivät ole pois itseltä. Siunattuja olemme me, jotka heidät havaitsemme, sillä se tarkoittaa paloja tämän kauneuden, kulkevan myös omassa sydämessämme.

 

Muutamia viikonloppuja sitten, oli perus elämän kaltainen, aitoa juhlaa täynnä; oli pikkupojan 4-vuotis ilo- syntymäpäivä juhlat ja oli ystävän hautajaisiin valmistautumis viikonloppu.

 

Laitoimme rakkaan perheenjäsenemme, venäjän puudelimme, Dirty Dianan ikiuneen tiistaina 6.2.2018, jonka jälkeen hautasimme pihavahdin talonsa portin viereen. Diana makasi viltillä meidän ja kaveri koiriensa ympäröimänä, täysin rentona ja kun eläinlääkäri saapui antamaan viimeisen piikin, koirasta selvästi näki, että se oli samaa mieltä.

Nyt oli aika mennä ja matkan jatkua, muttei koskaan todella loppua. Elämä jatkuu aina, mutta eri muodossa. Suunnitelmissa on istuttaa ruusupuska Dianan haudalle.

 

Koskaan en ole todistanut niin kaunista kuolemaa ja hengen siirtymistä toiselle puolelle, vaikka olenkin ollut muutamissa ihmisten ja eläinten kuolemissa mukana, joskus jopa ollut se joka sen hengen eläimeltä vie, koska muut eivät “pysty”…. Eikö olekin outoa, kuinka niin moni voi syödä lihaa, muttei pysty tappamaan sitä eläintä….  Minäkin olin ennen sellainen… Kasvoin oikeastaan pelkällä lihalla ja kun jätin jokapäiväisen lihan syönnin, tunsin vieroitus oireita monta vuotta. 

Elin siis valheessa. Nykyään en juuri syö lihaa, mutta pystyn silti tappamaan eläimen. Erityisesti jos sen hyvinvointi sitä vaatii. Silloin se on mielestäni suorastaan rakkauden teko, vaikka ei se helppoa kuitenkaan koskaan tietty ole.

 

Diana eli koko viimeisen viikkonsa kuin viimeistä päivää. Hyvä että keho pysyi vauhdissa mukana, ja aina ei pysynytkään, kun se hymyssä suin kirmaili ihmis ja koira lasten kanssa pihaa ympäri, käyden heittämässä läpät välillä myös hevosille.

Kuinka onnellinen se olikaan, aivan kuin se tietäisi, että lähtö on lähellä.

Että nyt ei haittaa vaikka keho antaisikin täysin periksi, nyt saa revittää!! Ei haittaa, vaikka perä lahoaisi!!  ja mehän annettiin revittää, koska rakkaus on vapautta, ja tietty rajoja, mut nyt oli rajat rikottu ja elämä pelkkää ilotulitusta.

 

Hymyssä sieluin, itkevin silmin sitä Dianan lähtöä katselin ja mietin että noin minäkin haluan kuolla: Elää ensin täysillä ja läsnä joka hetki ja sitten kun tuntuu etten jaksa enää, saisin nukahtaa rakkaimpieni vieressä, heidän kuiskutellessaan sydämestään rakkauslauluilla kiitollisuuttaan yhteistä taivaltamme kohtaan.

 

Nyt on meidän kaikkien muiden vuoro, elää todeksi niitä oppeja ja jakaa sitä sisäistettyä´, aitoa rakkautta, joita tämä lähes 12 vuoden ystävyys on antanut siunauksenaan. Koska sitähän se aina on; siunaus, nämä meidän yhteiset ajat. Miksi ikinä haluaisinkaan pitää yllä minkään muunlaisia suhteita, kuin niitä, joissa minun on hyvä olla ja voin tanssia hymyssä suin hautajaisissa, koska sain sinua rakastaa ja tuntea kuinka elämäsi koskettaa sydäntäni ja mieltäni, todella koskettamatta fyysisesti minua lainkaan…?! Tai miksi haluaisin keskittyä siihen mitä olisi voinut olla, kuin niihin kauniisiin muistoihin mitä meillä todella oli…?!

 

Minä ainakin haluaisin naurua omiin hautajaisiini. Aitoa ilon tanssia ja musiikkia! Haluaisin että siellä ei kukaan itke muusta kuin ilosta ja että ihmiset saavat nauttia hyvästä ruuasta ja että läppä lentää siellä kuin Rapala! <3

 

Aivan niinkuin jokainen syntymä on kuin suurin ihmeiden oppikurssi, niin on myös kuolemakin. Se ei koskaan tarkoita täydellistä loppua, vain muodonmuutosta, aivan niinkuin toukkakin ehkä luulee kuolevansa, ennenkuin siitä syntyy kaunis ja hempeä perhonen- Vähän niinkuin tästä landepaukusta tuli kädenkäänteessä bilehile toukka ja sitten, paljas siipinen stadilainen ja maailman rakastajatar.

 

Olen aina halunnut saada sen mitä tarvitsen, en pelkästään sitä mitä haluan, ja elämähän on aina tiennyt ne optimaalisimmat reitit onneen, tarkoitukseen ja rakkauteen, paljon paremmin kuin minä itse ikinä! 🙂 <3

Onneksi!!  Olisi meinaa kauheaa, jos pitäisi itsellä olla kaikki vastaukset ja suunnitelmat hallussa!

 

Kaikesta voi löytää hyviä puolia jos haluaa, ja vaikka henkinen tai fyysinenkään tuska ei aina ole kivaa, sitäkin voi oppia arvostamaan opettajana, jopa rakastamaan, koska milloin muuten tunnet olevasi enemmän elossa kuin silloin kun tuntuu ettet kestä ja haluaisit kuolla, mutta takaraivossa on ajatus siitä, että itsemurhat on vain luovuttajia ja luusereita varten… ?

no, ehkä silloin kun synnytät, mutta minulla on kokemusta vain kätilönä olosta, eikä sanat koskaan todella opeta niin kuin oma kokemus tekee….

 

Tajusin kuoleman olevan kaunis ja luonnollinen osa elämää, ollessani Varanasissa (ja intiassa yleensäkin), siellä kuolema on juhlan paikka siinä missä syntymäkin. Jos ihmisellä on ollut ystäviä ja / tai rahaa järjestää juhlat, ovat hautajaiset jopa 11 päivää kestävä ilo juhla, missä ruumista kanniskellaan kukkaispedillä ympäri kaupungin ahtaita katuja, sille lauletaan, rukoillaan, annetaan lahjoja, ja vieraat iloitsevat ja syövät hyvin. Nyt sielu on vihdoin päässyt takaisin kotiin ja pitkien, kauniiden bileiden jälkeen ruumis on valmis poltettavaksi.

 

Kuinka rentouttavaa ja samalla hieman hämmentävää oli juoda teetä ja katsella tätä tapahtumaa… Joka ilta kaupungilla oli suuri kokko, joskus useampia, täynnä palavia ruumiita. Kerran sieltä jopa lensi kipinän mukana palava pääkallo meidän suuntaan, josta joku poika otti heti kopin ja löi sen hymyssä suin laudanpätkällä takaisin roihuun, ja oli tyytyväinen, koska oli nopeampi kuin muut lapset.

ihanan erilaista kuin kotona, mietin hymyssä suin. Kuinka karua ja kaunista samaan aikaan. Eihän tätä meininkiä voi kun rakastaa!! <3 🙂  

 

Miksi sitten joillekin kuolema on paljon suurempi mörkö kuin luonnollinen ja kaunis rakastaja? Onko ainut järkevä selitys sille opitut tavat ja kulttuuri, vaiko se, että elämme monet kuin kuolleet, todella nauttimasta ja tuntemasta itseämme tai elämämme hetkiä, vai mikä? Monille on vaikea antaa edes turhien tarinoiden ja ajatusten kuolla, tai väkivaltaisten ihmissuhteiden päättyä…. ihan kuin se elämä loppuisi siihen…. jokainen lopetushan on alku jollekin toiselle asialle.

 

Muistan kun keksin sen, että jos joku homma ei natsaa, se tarkoittaa vain jonkun optimaalisemman asian ilmaantumista. Se johti jopa niin pitkälle, että kun joku asia, jota todella halusin, meni vikaan, se sai minut innostumaan kuin pikkulapsen, sillä tajusin että sieltä on tulossa jotain vieläkin parempaa ja minulle sopivampaa.

 

Ja kyllä…. minullakin on tunteet ja kyllä, minuakin sattuu ja itkettää jos joku rakkaani kuolee tai rakastajani minut jättää, kun nään saastuneita paikkoja luonnossa, ja kun kaikki vaivannäköni ja rakkauden elkeeni ovat valuneet kuin kuravesi viemäriin, jos ja kun lähimmäiseni loukkaa egoani, tai kun näen että joku täysin tuntematon pahoinpitelee koiraa tai lasta kadulla. Niin kyllä, minäkin tunnen sen, useimmiten melkein kuin se sattuisi itselle… minua sattuu sekä elää sellaisessa yhteiskunnassa, että sivuuttaa asia, tai jopa se, että menen väliin… 

Yleensä haluaisin kuristaa tälläiset tyypit. Ai että, varmasti nauttisin siitä.

Mutta ihan niinkuin Raamatussakin sanotaan, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman, niin….. niin tiedän sen, että paljon enemmän voimaa tarvitaan Rauhan rakennukseen kuin vihaiseen hyökkäykseen.

 

Tiesitkin jo varmaan sen, että riita alkaa aina siitä, kun toinen lyö takaisin…. Ole siis vahvempi. Pysy rauhassa ja laske nyrkkisi.

Sitä tämä maailma nyt eniten kaipaa. Ymmärrystä ja rakkautta, sekä jokaisen yksilön rohkeutta. Jos sinulla on pyhää vihaa sisälläsi, käytä sitä mielummin valtion päätäntävallassa olevien, sielujaan huoraavien sikojen vastuuseen saamiseen, kuin siviili uhrien ja perheesi henkiseen ja fyysiseen silppuamiseen!!

 

Vaikka elämässä voisi olla miljoona asiaa paremmin, keksin aina ilon pienistä hetkistä; linnun laulusta, kävelyistä metsässä, auringon noususta, kahvihetkestä ystävän kanssa, kauneuden huumaavasta lumosta, lumen glitteristä ja aidosta hymystä ynnämuista.

 

Elämä on lahja, ei itsestäänselvyys, niinkuin ei ole ystävyys tai aidot rikkaudetkaan.

Tajuan sen pikkuhiljaa- joka päivä hieman syvemmin kuin koskaan aijemmin. Aivan niinkuin ymmärrän rauhaa paremmin, jokaisella tietoisella hengenvedollanikin. 

 

Namaste motherhuggers. 😉 <3 

 

https://www.youtube.com/watch?v=6yfxca-2BU0

P.S: jos haluat lukea lisää Varanasista, tässä yksi hyvä kertomus… <3

https://www.maailmankuvalehti.fi/2015/4/pitkat/varanasi-elamaa-kuoleman-kaupungissa

 

Tags: No tags

Comments are closed.