glasses

Negatiivisten tunteiden ja tapahtumien käyttö voimavarana osa 2!

 

Turhan usein kuulee jengin surkuttelevan. Hakevan sääliä, naamioiden sen empatian kaipuuseensa.

Heikkoina hetkinäni, mua oksettaa sellaiset ihmiset. Olen monesti myös fyysisesti oksentanut kun olen tajunnut oman säälittävyyteni tai kun olen havahtunut surkuttelemasta tilannettani tai osaamattomuuttani. Mutta oksennus toimii- se puhdistaa fyysisesti ja jos sellaisen kokee henkisen työn seurauksena, en usko olevani ainakaan kovin kaukana oikealta polulta….. Muistan elävästi vieläkin sen, kun erään puhdistavan retriitin jälkeen huusin vessassa, samaan aikaan oksentaessani ja ripuloidessani, itkien, nauraen ja lähes räkääni tukehtuen, koko kehon vallanneessa kiputilassa, korvien tinnittäessä; ”Anna tulla! Lisää! Ei tunnu missään! Ollaanko me taas lastentarhassa vai mitä tää on!?” 😀 <3

 

Rakastan ääripäitä niin paljon vain siksi, että niiden välistä löytyy se tasapaino, jota olen aina elämääni halunnut ja hakenut.

 

Olen sen verran siunattu yksilö, että olen saanut kasvaa maalla, luonnon ja eläinten keskellä , kauneuden kuplassa ja saanut tuntea täydellistä rakkautta, ensin äidiltäni, joka on ollut minulle aina paras mahdollinen äiti ja sen jälkeen kun aloin elämään oman pääni mukaan, olen saanut täydellistä hyväksyntää ja rakkautta eläimiltä, ja nyt jälkikäteen, aikuis iässä löytyneiltä, oikeilta ystäviltäni ja sielun perheeltäni, sekä toiselta mummoltani, sekä koko ajan enemmän kaikilta ympäröiviltä ja kohtaamiltani ihmisiltä- sitä enemmän, mitä enemmän itse rakastan ja arvostan itseäni….  

Eläimet ovat kuitenkin aina olleet, ne ainoat tyypit, jotka eivät ole koskaan tuominneet minua, eivätkä koskaan pyytäneet mitään muuta kuin rakkauttani, tai edes tehneet mitään muuta kuin ymmärtäneet ja nauttineet elämästä kanssani, tai pyyhkineet kyyneleeni pikku nenällään tai suurella henkisellä olemuksellaan. Eläimet ovat aina olleet elämäni suurimmat rikkaudet ja aidoin rakkaus, josta olen nauttinut. Ne ovat aina olleet suurimmat opettajani ja parhaat ystäväni.

 

Hevoset opettivat jo lapsena, että jos ja kun tiputaan, niin sinne satulaan noustaan heti takasin. Ei huomenna tai viikon päästä, vaan heti kun pääsee nousemaan maasta- ihan sama kuinka paljon sattuu tai pelottaa… edes käymään, edes sekunniksi. On turha jäädä uhriksi ja ihmetellä jälkikäteen miksi hevonen pitää sua luuserina ensi kerralla kun haluat saada sen tottelemaan.

– Mutta kuitenkin, minäkin, yhden kerran olen jättänyt sen tekemättä; silloin kun menin hevosen selkään takaisin yli 10 vuoden jälkeen ja laukkasin ilman satulaa jäisellä kentällä. Olin yli 2 viikkoa kuin rekan alle jäänyt ja hevosesta todella näki, kuinka paljon sitä tuntui hävettävän että se oli tiputtanut mut…. Tuli laittamaan pään syliini ja kuin pyytämään anteeksi ja teimme yhteisen päätöksen että nyt lopetamme tämän leikin tänään tähän… Mutta se olikin erityistapaus, sekä fiksu, vanha ja paljon kokenut hevonen.

Se oli ensimmäinen ja luultavasti viimeinen kerta kun toimin näin. Joskus on vain luovuttava omista periaatteistaan, tai ainakin jääräpäisyydestään, jos ei hyvällä, niin sitten pahalla…

 

Tämänkin, ovat eläimet minulle opettaneet. Myös silloin kun on ollut aika niiden poistua. On vaatinut melkoista rakkautta ja hyväksyntää, lopettaa toisen elämä vielä kun toinen voi kävellä, eikä vasta silloin kun keho antaa periksi ja sielu on loppuunpalanut. Silloin kun on vielä voitolla ja on super kivaa, on hyvä lopettaa harjoittelu, leikki tai sairaudella täytetty elämä. Toivon itsekkin kaatuvani jaloiltani niinkuin isovanhempanikin, enkä joutuvani ryömivän hautaani, niinkuin olen työssäni usein nähnyt tapahtuvan. Se ei palvele ketään, vähiten sitä joka tekee kuolemaa.

 

Ihan sama juttu on, jos koira puree, niin sitä ei jäädä surkuttelemaan, vaan mietitään mitä minä tein, jotta tähän tilanteeseen ajauduttiin? Miksi koira, joka on tehty ihmiselle täydelliseksi kumppaniksi toimikin näin? Mitä minä voisin tehdä toisin, jotta näin ei enää tapahtuisi? Kun pikku eläin karkaa, sitä ei aleta jahtaamaan, vaan keskitytään siihen, miten sen saisi tulemaan luokse, jotta sen saisi takaisin turvaan muilta kodin eläimiltä, imurilta, jalan alle murskaantumisilta ynnämuilta ikäviltä jutuilta.

 

Tätä samaa tekniikkaa voi käyttää ihan missä tilanteessa vain, kun paska niin sanotusti lentää tuulettimeen, kunhan sen soveltaa itselleen sopivammaksi. Kaikkia ei häiritse tai kiinnosta samat asiat ja se on hyvä niin.

 

En tiedä kuinka tarpeellista on sanoa, että kun avauduin täysi-ikäisyyteni jälkeen suuremmalle maailmalle ja ihmisille, olin todella pettynyt ihmisten tasoon ja kärsin paljon sydänsuruista. Jonain päivinä olen vieläkin hyvin pettynyt ihmiskuntaan. Suorastaan vihainen, miten ihminen, tuo “viisain eläin”, voikin olla niin henkisesti jälkeenjäänyt, ettei osaa edes perus käytöstapoja; kuten tuota niin paljon kaivattua hetkessä eloa, tai empatiaa ja sympatiaa…. ? Tälläinen havahtuminen, etteivät kaikki jaa samoja arvoja kuin minä itse, on todella sattunut, vaikken olekkaan koskaan pitänyt itseäni keskivertoa parempana ihmisenä- paremminkin päinvastoin… Kipu kuitenkin kasvattaa ja joitain jopa kiihottaa, joten olen keskittynyt itseeni ja siihen, miten voisin olla sellainen ihminen, jonka kanssa on kiva ja hyvä olla, olematta kuitenkaan enää koskaan muiden runkku-, sylki- tai jäteastiana. Tukea voin antaa, mutten enää koskaan huoraa tai alenna standardejani, vain kohdatakseni muita.

 

Olen tehnyt henkistä työtä joka päivä Intiasta kotiin paluuni, kevään 2013 jälkeen. Viime kuukaudet olen työskennellyt itseni ja maailmankaikkeuden äärellä aamusta iltaan, usein jopa unissani, heräten vapisten, huutaen tai super innoissani, tutkien ja tulkiten, mitä alitajuntani haluaa minulle kertoa.

Tämän lisäksi olen myös käynyt “fyysisissä töissä”,milloin missäkin, lähiaikoina, hoitamassa vammautuneita ihmisiä, sekä ottanut osaa kulttuuritapahtumien tekoon, Funky Amigos yhdistyksemme kautta, opiskellut lisää silmistä, elämästä, joogasta, eläimistä, ihmisistä, terveellisestä ruuasta, terapeuttisista tuotteista, sekä kouluttanut ja lenkittänyt pikku koiriani; toinen kun on kasvava työkoira ja toinen traumatisoitunut rescue tapaus….

 

Enkä nyt missään nimessä valita!!

Olenhan itse valinnut tämän elämän ja sen ihanat mausteet! Äidiltä ja isiltä olenkin sitten saanut ne täyteaineet.

He kulkevat aina mukanani DNA:ssani, selkärangassani sekä opituissa tavoissani. Aivan niinkuin heidänkin täyteaineensa, ovat tulleet heidän vanhemmiltaan ja heidän eletyistä elämistään.

 

Kuitenkin juuri tämän periytymisen kautta ja takia, olen tuntenut käsittämätöntä hämmennystä ja tuskaa teini-iästäni lähtien, joten se on luonnollisesti saanut minut kiinnostumaan omasta sukulinjastani ja sen salatusta historiasta, tuoden samalla lisää hyväksyntää itseäni ja perhettäni, sekä koko ihmiskuntaa kohtaan.

Emme ole vastuussa kaikesta- vaan olemme hieman, osaltamme myös potkittuja siviiliuhreja, mutta se on silti turha jäädä siihen tuleen makaamaan… Voi rullata kauemmas ja jäädä hetkeksi maahan katselemaan tähtiä ja ihastelemaan pilvien liikkeitä ja yksinkertaisuudesta muokkaantuvaa monimuotoisuutta, tai jos ei tajua/halua kääntyä selälleen, voi ihastella maan tuoksua ja muurahaisten viisautta. Kaikessa on aina nähtävissä jotain hyvää, kunhan vain katsoo oikein. Kunhan vain haluaa nähdä eikä sulje sydäntään, mieltään ja silmiään!

 

Vaikka minulla onkin tekemistä päiväni jokaiselle minuutille, aloitin juuri nyt vielä tutkimusmatkan syvemmälle seksuaalisuuteeni ja eläinkommunikaation mestari opinnot! 🙂

 

Olen todella innoissani tästä, vaikka se tarkoittaakin sitä, että kalenteria ja vapaa-aikaa on taas riisuttava runsaalla kädellä, jotta aikaa riittää nyt sitten myös näihinkin.

On laitettava asiat taas uudelleen tärkeysjärjestykseen ja keskityttävä siihen, mikä on tärkeintä. Olen aloittanut elämässäni niin monta kertaa uudestaan ja alusta, että moni olisi jo luovuttanut aika päiviä sitten, mutta minua se inspiroi vaan luomaan jotain taas hienompaa, jotain vieläkin nautinnollisempaa, jos se sitten vaikka jäisikin ja asettuisi aloilleen, tai jos ei ja aalto vie sen taas mukanaan niinkuin rantahiekkaan rakennetun hiekkalinnan, niin mitä sitten? Eikö se nautinto rakentamisesta ollutkaan se juttu, vai oliko se sittenkin se, kuinka moni ihastelee hiki hatussa kyhäämääni ranta linnaa….?

 

Halusin vain kertoa missä mennään, sillä olen huomannut turhan usein, että ihmisiä arvostellaan sen tähden mitä he tekevät tai jättävät tekemättä, vaikka tällä ei yleensä juurikaan ole kenenkään muiden kanssa mitään tekemistä, kuin niiden arvostelijoiden.

Niin monta kertaa olen kuullut, että mikä kiire sinulla nyt on, tai miksi sinä nyt lomaa ansaitsisit, kun et kerran edes töissä käy!!

 

Tälläisissä tilanteissa monesti egoni tahtoisi puolustautua. Joskus jopa räjähtää, että etkö sinä nyt saatanan pelle tajua yhtään mitään, mutta kun vedän henkeä, väistyy ego luonnollisesti sielun tieltä, joka kuiskaa: Anna olla. Ei ole sinun tehtäväsi. Ei sinun taistelusi. Anna tilaa tajuta itse. Anna rakkautta. Anna ymmärrystä. Jatka matkaasi. Olet vahvempi kuin tuollainen hölmöily. Keskity itseesi, sillä siellä se työ on tehtävä ja sodat sodittava.

 

Hengitys, erilaisten kytemisten, raivon, tuskan, pettymyksen, surun ynnämuiden negatiivisten tunteiden keskellä, auttaa pitämään kiinni rauhasta. Hengitys auttaa näkemään totuuden, mutta joskus voi joutua hengittelemään päivä kaupalla, ennenkuin se kaikille kuuluva, inhimillinen, ego väistyy…. Minä olen harjoittanut tätä tekniikkaa niinkauan kun muistan, ja silti minullakin voi mennä joskus jopa vuosia ennenkuin oivallan joitain asioita…. Sisäinen rauha on kuitenkin kaiken sen työn ja odottamisen arvoista, jota henkinen tie tuo mukanaan…. Ja hauskintahan siinä on, että se on meidän luonnollinen olotilamme ja ettemme koskaan tule valmiiksi…..

… Että se “työ” siinä nimenomaan on se, miten päästää irti ja jatkaa elämää… Miten vetää henkeä, ennen kuin vastaa…. Miten voin jättää sen taakan tähän ja lentää taas… Miten hyväksyä itseni tässä ja nyt, täydellisen epätäydellisenä, vaikka voisin aina ollakin paljon enemmän kuin mitä tällä hetkellä olen.

 

Hengittämällä. Sillä täysin automatisoidulla asialla, jota me liian usein pidämme itsestäänselvyytenä, mutta minkä voimaa harva oikeasti haluaa nähdä ja ymmärtää.

 

Uskon nykyisin täysin siihen, että se ei ole minun tehtäväni vakuuttaa ketään olevani rakastettava tälläisenä, epätäydellisenä ja virheitä tekevänä ihmisenä kuin mitä minä olen. On jokaisen oma tehtävä etsiä minusta ja muista rakastettavia puolia ja hyväksyttävä ihminen kokonaisuutena. Mielummin niin syvästi, että voi muistuttaa tätä rakastamaansa yksilöä tämän henkilökohtaisesta hienoudesta, jos hän on itse sen sattunut joskus unohtamaan, sillä niin varmasti käy meille jokaiselle. Mitä enemmän unohdamme oppimaamme ja havahdumme elämäämme, sitä enemmän myös tajuamme pienuutemme, kaikessa kauniissa vastuullisuudessamme ja suuruudessamme.

 

Minun ainoa tehtäväni on elää rakkaudessa ja omassa totuudessani, niin syvästi, että minun on oikeasti hyvä olla, jotta voin jakaa edes jotain hyvää ympäristööni.

 

Tälläinen täydellinen hyväksyminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä se vaatii omien varjojensa kanssa rakastajaksi tulemista. Muiden rakastaminen on kuitenkin yksinkertaistettuna itsensä rakastamista ja hyväksymistä.

“Ennenkuin rakastajat alistajaa, raiskaajaa ja murhaajaa, niinkuin hänen uhriaan, ei mikään tässä maailmassa muutu” ja se muutos, jonka me haluamme maailmassa nähdä, on meidän itse pöytään tuotava.

Elämän voisi yksinkertaisuudessaan olevan kuin suuret nyyttäri kestit. Kaikki tuovat jotain mitä haluavat, josta kaikki voivat nauttia. Sitä se yhteisöllisyys on ja me olemme lauma eläimiä, vaikka miten yksilöityisi ja marinoituisi itsessämme. Meillä on tarve rakastaa, ottaa rakkautta vastaan ja elää niinkuin haluamme. Meillä on tarve olla yksinkertaisesti onnellisia, mutta moni etsii rakkautta ja onnea itsensä ulkopuolelta, jotkut jopa koko elämänsä, kunnes kuolinvuoteellaan tajuavat, että olisi ollut ehkä fiksumpaa tehdä toisin. Että olisi kannattanut hengittää enemmän eikä olla mielen vankina ja antaa egon vetää perässä kuin pässiä narussa.

 

Elämä itsessään on todella se suurin juhla ja työ, mutta meidän on itse tajuttavamme se!

 

Olen halunnut nähdä ihmisten hyötyvän  tästä silmäjooga hässäkästä siitä asti kun kuulin siitä ekaa kertaa ja tein ensimmäiset muistiinpanoni post it- lapulle aiheesta. Siitä on kohta jo 5 vuotta ja olen oppinut itsestäni niin paljon tänä aikana, kuin myös hallinnan tarpeen tiputtamisen tärkeydestä! Minun on ollut pakko luottaa että kaikki tapahtuu täysin oikeana hetkenä, juuri minulle optimaalisella tavalla…

Olen myös monesti rukoillut että tulisi joku joka tekisi sen mun puolesta; joku joka haluaisi ottaa sen esimerkin roolin ja astua esiin. Olisin ollut valmis antamaan kaiken tieto taitoni jollekin täysin ilmaiseksi, koska tiesin heti asiasta kuullessani silmäjoogan olevan totta ja tärkeä asia. Ja jokainen ihminen varmasti tietää tunteen ja tilanteen kun on vaan tietänyt jonkin asian yhtä todeksi kuin sen, että vesi on märkää ja että kiehuva vesi polttaa…. ja että se sama kiehuva vesi pehmentää perunan ja kovettaa kananmunan. Ei se ole olosuhteista kiinni vaan siitä mitä olemme- tai oikeastaan siitä, mitä me päätämme olla…. Mutta ketään ei ole vielä ilmaantunut ja kärsivällisyys ei ole koskaan ollut paras puoleni, joten päätin tehdä sen itse, mutta se on vain ottanut aikaa, ja ottaa edelleenkin, sillä minun on kohdattava omat standardini, ennenkuin voin antaa muille sen, mitä haluan antaa tai muilta vastaanottaa, tietäen että elämä kaikessa muutoksessaan, on suurin siunaus jonka voin koskaan vastaanottaa.

 

On ihanaa “menettää kaikki” jotta tajuaa ettei oikeasti omista muutakuin omat ajatuksensa, eikä oikeastaan edes niitäkään. On upeaa seisoa tyhjän päällä, koska silloin kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista! On upeaa jos ei ole rahaa tehdä asioita ja tekee jotain nautinnollista kuitenkin. On ihanaa kun luopuu siitä mitä rakastaa eniten, jotta voi tajuta ettei ole järkeä omistaa mitään, jos ei siitä voi irrottaa, tai muuten se jokin omistaakin sinut.

 

Jättäkäämme siis uhrin roolit ja turhat murheet taa! itkekäämme, huutakaamme, riehukaamme, tanssikaamme, laulakaamme, naurakaamme, olkaamme, hengittäkäämme, opiskelkaamme, tulkaamme tietoisiksi omista vankiloistamme ja varjoistamme. ilakoikaamme, ottakaamme tilaa ja antakaamme aikaa. Olkaamme ihmisiksi itsellemme ja enkeleiksi toisillemme. Olkaamme vapaita ja miettikkäämme sanojamme ja olemustamme ja sitten vain olkaamme sitä mitä haluamme. Käyttäkäämme päätämme vain siihen, miten voimme elää enemmän sydämellämme. <3 <3

 

On täysin eri asia lähestyä vaikeaa asiaa tai jotain mikä ei ole helppoa, vaikka ne olisivatkin täsmälleen se sama asia!…  Ja elämähän ei koskaan ole ollut tai tule olemaan liian helppoa, mutta kunhan se on inspiroivaa ja minä saan vapauden olla kamalan ihana, se riittää minulle.

 

En minä(kään) todellakaan osaa aina olla sitä mitä ihmiset kaipaisivat tai mitä joka tilanne vaatisi, mutta jos olen paras mahdollinen itseni tällä hetkellä, havainnoin itseäni, ympäristöäni ja opin virheistäni ja optimoin osaamistani ja osaani, se riittää aivan varmasti kaikille, kunhan se ensin riittää täydellisesti minulle!

 

Rauhaa, rakkautta ja värisyttäviä kokemuksia! Sitä minä sinulle elämääsi ja mahtavaan maanantaihisi toivon. 🙂 <3 Näihin kuviin ja tunnelmiin: Namaste. 

 

Tags: No tags

Comments are closed.